Muistatteko ajan, jolloin oli muotia olla kirjeenvaihdossa? Lehdet olivat täynnä kirjeenvaihtoilmoituksia – mitenpä sitä muuten olisi pidetty yhteyttä kaukaisempiin ystäviin? Moni mainitsi kirjeenvaihdon jopa harrastuksekseen. Toki kirjeitä vaihtamalla haettiin myös seuraa ja etsittiin sitä oikeaa aikana, jolloin ei ollut nettiä ja stinderpindereitä.
Kirjekaverit
Minulla oli 1980-luvulla vähän vaihdellen kymmenisen kirjeenvaihtokaveria, joista suurin osa oli suomalaisia, mutta jossakin vaiheessa kirjoittelin myös ainakin Englantiin ja Saksaan. Koska muutimme lapsuudessamme paljon ja kirjeenvaihto oli oikeastaan ainoa keino pitää yhteyttä entiselle kotipaikkakunnalle jääneisiin kavereihin, kirjoittelin melko aktiivisesti. Ihme ja kumma, siihen riitti oikein hyvin aikaa! Maailma oli tuolloin rauhallisempi ja jotenkin hitaampi paikka elää ja uppouduinkin teksteihini pitkiksi ajoiksi. Kirjoittaminen oli jo tuolloin terapeuttista, vaikken sitä tietenkään niin ajatellut. Se teki hyvää mielelle.
Paprut, tarrat ja kiltsut
Kirjeitä kirjoitettiin käsin (!) ihanille kirjepapereille, joita oli hykerryttävää valita Tiimarista. Parhaissa kirjepapruissa oli viivat ja vesileimana jokin kaunis teema, kuten kukkia, sydämiä, pupuja tai sateenkaari. Jos joutui kirjoittamaan valkoiselle paperille, se koristeltiin piirroksilla, tarroilla tai kiltsuilla. Jossakin vaiheessa oli tapana lähettää kirjeen mukana tarra tai kiiltokuva ja oli jännittävää odottaa, millaisen saisi kirjekaverilta itselleen vastauskirjeen mukana. Kirjoittamani kirjeet olivat usein monisivuisia, joten kirjekuori oikein pullisteli paksuuttaan ja saumat piti vahvistaa teipillä. Paperia kului valtavia määriä siitäkin huolimatta, että kirjoitin niiden molemmille puolille. Numeroin sivut, jotta lukijan olisi helpompi seurata etenemistä.
Kirjeissä käsiteltiin pikkutytön ja teinin elämän tärkeitä asioita, ja jos kirjekaveri oli hankittu Sinä&Minä -lehden Kirjekaverit-palstalta, ensimmäinen kirje oli aina hiukan mietityttävä. Siinä piti tunnustella, mitä itsestä oikein kannattaa kertoa: mikä on tarpeeksi, mutta ei liikaa ja kuitenkin niin, että toinen kiinnostuisi vastaamaan. Yleisiä aiheita olivat perhe, koulu, kaverit ja harrastukset. Ja tietysti pojat.
Kirjevihkot
Perinteisten kirjeiden lisäksi oli kirjevihkoja. Muistaakseni niiden aikakausi alkoi Hamarin koulussa vuonna 1987. Ne oli tarkoitettu päivittäiseen viestintään ja toimivat niin, että kirjoitin iltapäivällä läksyjen tekemisen jälkeen syvimpiä tuntojani vihkoon, jonka vein seuraavana päivänä vaihtovihkokaverille. Tämä vastasi seuraavan illan aikana ja seuraavana päivänä sain taas luettavaa. Pojista käytimme noissa vihkoissa salanimiä kuten Sn (tina), Jousimies ja Karhu, koska vihkot saattoivat joutua vääriin käsiin. Poikienkin kanssa kirjoiteltiin kirjevihkoihin, ja luojan kiitos olen säästänyt nuo kömpelöiden ihastustunnustusten ja sydänten täyttämät läpyskät.
Hiipuva innostus
Kirjeenvaihtoinnostus hiipui vähitellen ja kirjekaveruudet loppuivat yksi kerrallaan. Yläasteella minulla oli enää muutama kirjekaveri ja muutaman kanssa läheteltiin kortteja. Kortteja lähettelen edelleen, mutta kirjeitä tulee kirjoitettua aika harvoin. Espanjaan sekä Itävaltaan laitan edelleen joulukirjeet. Saksan joulukirjeen vastaanottaja Herr Neumann siirtyi muutamia vuosia sitten ajasta ikuisuuteen – tai näin ainakin uumoilin tapahtuneen sen perusteella, mitä luin rivien välistä hänen viimeisissä kirjeissään – ja lopulta kirjeiden tulo lakkasi kokonaan. Viimeksi kirjoitin kunnon kirjeen mummolleni, joka kertoi, että tuuli oli tarttunut kirjeeseen ja heittänyt sen hankeen, jonne se oli kadonnut. Lapsilleni olen tavannut kirjoittaa rakkauskirjeitä ja niiden toimittamista ei onneksi posti tai tuuli pysty torpedoimaan!
Laatikoittain säästettyjä
Tapasin kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen lapsuudenystäväni Annen, joka toi mukanaan säästämiään kirjeitäni ja voi hyvä tavaton, millaiset flashbackit täyttivät minut niitä lukiessani. 11-vuotias Kaisa oli juuri muuttanut Joensuusta Porvooseen, ja allekirjoitti Annelle lähettämänsä kirjeet uudella lempinimellään Miiu. Hymyilytti, kun näin oman käsialani ja kirjeisiin piirtämäni suurisilmäiset hahmot – olin unohtanut ne aivan kokonaan.
Olen säästänyt laatikoittain saamiani kirjeitä ja kortteja, ja tarkoitukseni on käydä niitä läpi tulevan kevään aikana – siellä ne kirjekaverit odottavat sanojen muodossa! Samalla ajattelin uskaltaa sukeltaa myös päiväkirjojeni maailmaan…
kuva: unsplash.com
